Muistiinpanoja Venäjän hyökkäyksen aikana

Mietin pitkään julkaistako näitä kirjoituksia, onko liian henkilökohtaista, onko liian itsekeskeistä kuvitella, että minulla olisi jotain sanottavaa tilanteesta. Ei minulla olekaan mitään sanottavaa poliittisesti, sotilaallisesti tai kansanvälisesti, minulla on vain tämä pieni arkiaskareiden täyttämä arki, jota rakastan päivä päivältä enemmän nyt, kun se tuntuu olevan uhattuna.

Toisaalta tuntuu pahalta kirjoittaa omasta pahasta olosta, kun ihmiset Ukrainassa menettävät henkensä, läheisensä, haavoittuvat fyysisesti ja henkisesti ties kuinka pitkäksi aikaa. En osaa edes kuvitella. Matto heidän altaan on vedetty, heidän arkensa ja elämänsä on varastettu, heidän läheisiään murhattu. Kunpa voisi tehdä jotain! Rahallisesti voin auttaa siihen mihin on varaa, mutta avuttoman sivustakatsojan rooli jatkuu.

Muistan nähneeni dokumentin traumaperäisesti stressihäiriöstä. Mielenkiintoinen tosiasia oli se, että havaittiin sivustakatsojan kärsivän siitä enemmän, kuin esimerkiksi onnettomuuden ja onnettomuudessa auttajien. Avuton sivusta katsominen voi olla traumaattisempaa kuin osallistuminen.

Kärsimyksiä ei voi verrata, enkä todellakaan halua nostaa itseäni esille kärsijänä, olen vain huomannut, että asioiden kirjoittaminen ja jakaminen auttaa minua selviämään.

Kirjoitan päivä kerrallaan, ehkä en joka päivä, enkä joka toinenkaan, mutta huomaan kuinka pitkästä aikaa kirjoittaminen kutsuu ja helpottaa oloani.

Kirjoitatko sinä, joka satut tätä nyt lukemaan. Mitä ajattelet?

17.3.2022

Tänään ahdistus lievempää kuin ihan sodan alusta, 24.2.2022. Olen ollut kuolemanpelossa siitä asti, kunnes tulitauko-neuvottelut-uutinen tuli pari päivää sitten. Iltaisin ja öisin pelko tulee yhä. Uskaltaisin väittää, että olen saanut aavistuksen siitä, miltä tuntuu vankilassa odottaa kuolemantuomion täytäntöön panoa.

Kello on 12:40 ja on jo selvää, etten tänään pysty töihin. Tai jos pystyn, se tapahtuu pienen valoikkunan aikana iltapäivällä, kun krooniset aamukipuni ovat hiukan hellittäneet, eikä pimeys vielä ole tullut.

On kai raukkamaista pelätä henkensä puolesta maassa, missä vielä on rauha. Mutta en voi tälle mitään. Sota pääsi heti ihon alle, en ehtinyt puolustautua. Minulla ei näköjään ole sisäistä turvaa, vaan tällaiset kauheudet osuvat suoraan hermoon. Olen kuin valmiiksi alistunut menettämään henkeni ja vastaan taistelu tuntuu vaaralliselta.

Käyn hitaalla kävelyllä. Tuntuu, että ulos pääseminen jo vie voimat, ilman että siellä jaksaisi mitään kovasti suorittaa. Kuuntelen Maria-ystäväni linkittämää Radioteatterin kuunnelmasarjaa Eerika Rantasen tähänastinen elämä. Se vähän ahdistaa, mutta siinä on paljon liikuttavia ja hauskojakin kohtauksia. Tajuan, että juuri nyt elän elämääni uhrin asemasta käsin, kuten kuunnelman avuttoman oloinen nuori nainen. Lonksahdan uhrin rooliin kuin vanhaan vaatteeseen aina kun jotain turvallisuutta uhkaavaa tapahtuu.

Tekisi mieli ravistella itseä. Paitsi ettei se auta, pääni ei usko, kun sanon, älä ajattele avuttomuutta, toivottomuutta, ajattele voimaa ja toivoa.

On kuitenkin kevät, ajattelen kun myöhemmin illalla hissuttelen tanssitunnilta kotiin. Ja minä elän arkea, kuten aina ennenkin, rakasta arkeani. Naapurin kurdiperheen paksulettiset tytöt tervehtivät ja hymyilevät hurmaavasti puuttuvahampaisia hymyjään minulle, kuten aina. Niin kohteliaita, niin avoimia ja pelottomia lapsia. Minussa läikähtää lämmin tunne. Toivoa on vielä, on, toivoa on! Valoakin jo vielä kuuden aikaan illalla. Kevät kohottaa raskasta mieltäni huomaamatta.

20.3.2022

Sota jatkuu.

Tänään mietin sitä, kuinka suuressa viihdyttäjän roolissa kuolema on elämässäni – luen melkein pelkästään dekkareita, katson melkein pelkästään dekkarisarjoja. Ja tänä aikana tietysti uutisia kaikilta kanavilta ja mielipiteitä ja muuta sosiaalisista medioista. Koko ajan, pakkomielteisesti.

Ehkäpä dekkarikirjallisuus yms. auttavat jotenkin käsittelemään pelontunteita. Tavallaan harjoittelemaan pelottavista tilanteista selviämistä. En tiedä, mutta olen elänyt riittävän kauan tietääkseni sen, ettei voi tietää miten itse reagoi tositilanteessa. Olen ollut kuolemanvaarassa muutaman kerran elämässäni. Olen huomannut, että elämän voima ja halu selvitä tulee jostain syvemmistä kerroksista itsestään, ovat automaattisia. Ja niin täytyykin olla, muutoin ihmiskuntaa ei ehkä olisi olemassa. Siksi itsemurha on minulle käsittämätön ratkaisu – miten voi ohittaa elämänhalunsa, selviämishalunsa ja tappaa itse itsensä. Epätoivon täytyy olla jotain niin suurta, ettei sitä voi kuvitella, tai sitten ehkä ei. Voi päätyä ratkaisuun myös hetken mielijohteesta ja vahingoissa onnistua tappamaan itsensä. Tiedän kyllä silti tapauksia, joissa päättäväisyys on ollut kylmäävää.

Mietin, tehdäänkö tänä aikana enemmän itsemurhia kuin rauhan aikana. Tappamalla itse itsensä voi viedä hyökkääjältä sen vallan. Vai käykö päinvastoin, elämä onkin rakkaampaa kuin on kuvitellut.

Luulin lapsellisesti, että rauhanneuvottelut oikeasti johtaisivat johonkin. Sota jatkuu, vaikka junnaa paikallaan, ja pahaenteisyys kasvaa. Mitä Venäjä tekee, kun eivät pystyneetkään valloittamaan Ukrainaa kertarysäyksellä? Luulen, että rauhanneuvottelut ovat pelkkää teatteria, jona aikana Venäjä vain huoltaa joukkojaan.

Ymmärrän pakotteet ja kannatan niitä, silti Venäjän eristäminen muusta maailmasta tuntuu huonolta ratkaisulta. Se muhittaa vääristyneitä kuvia länsimaiden tarkoitusperistä ja voimistaa vääristynyttä todellisuuskuvaa.

Kaikissa yhteisöissä, joissa katkaistaan yhteydet ulkomaailmaan ja eristetään ihmiset, käy huonosti. Parisuhteesta alkaen. Ihmiset tarvitsevat toisiaan pysyäkseen todellisuudessa, pysyäkseen inhimillisinä.  Vaikka koko todellisuutta on vaikea hahmottaa, on niin paljon mieleipiteitä, arveluja, johtopäätöksiä.

Parasta olisi seurata kiistassa kuin kiistassa kaikkia osapuolia ja monenlaisia vastakkaisia mielipiteitä. Itsellä, kuten uskon myös kaikille muilla, on taipumus vahvistaa omaa mielipidettään, omia päätöksiään.Sitä voisi verrata jopa fyysiseen treenaamiseen. On paljon hauskempaa tehdä kuntosalilla niitä treenejä, joissa on jo hyvä, eikä niitä raskaita hauisliikkeitä heikoilla käsivoimilla.

Vahvistusharhasta puhutaan.

Olemme puolisoni kanssa kiinnittäneet huomiota pakolaisiin, jotka kantavat lemmikkejänsä mukanaan. Meillä ei ole lapsia, on vain kaksi tuhtia poikakissaa. Sodan syttymisen jälkeen ensimmäinen huoleni oli, miten kissoillemme käy. Ahdistaa ajatus, ettei lemmikkejä saa vielä pommisuojaan, vaikka ymmärrän kiellon. Erityisesti meitä liikutti video missä pakoon lähteellä perheellä oli lapset mukanaan ja pieni kissa takin alla niin, että vain pää näkyi vetoketjun välistä.

En pysty ajattelemaan kuolleita lapsia, kuolleita vauvoja. Siinä tulee raja vastaan.

Samalla mietin itsekeskeisyyttäni. Maailmassa on sodittu koko ajan ja silti minä vain leivon pullaa, elän pientä elämääni. Olen jopa ollut suurimman osan elämästäni onnellinen, jopa erittäin tyytyväinen. Mutta miten olisin ylipäätään kyennyt elämään tähän saakka, jos jokainen sota olisi mennyt samalla tavalla ihon alle?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.